MEIDÄN PERHEEN KOLMAS JÄSEN, DEMI

27.10.2017
Kauheita vieroitusoireita tuli, kun blogi oli pari päivää päivittymättä! Harva blogi edes päivittyy joka päivä ja moni blogi ei päivity edes enempää kuin kerran viikossa (tai vieläkin harvemmin), mutta olin jo ihan tottunut tähän "postaus per päivä" -meininkiin ja tuntui jotenkin oudolta kun en yhtäkkiä aikataulullisista syistä kerennytkään viimeistelemään postausta ja laittamaan sitä esille. Toisaalta tuli myös vähän hölmö olo, että koenko jotain ns. velvollisuutta päivittää tätä kerran päivässä ja miksi koen jotain tunnontuskiin verrattavissa olevaa siitä, että en pariin päivään postannutkaan...?

Oli mitä oli, kyseessä ei ole todellakaan mikään innostuksen lopahtaminen, vaan pikemminkin päinvastoin; olen ollut niin kiireinen blogiin liittyvien juttujen kanssa, että tunnit ei enää riittänytkään vuorokaudesta koneella istumiseen. Tänä viikonloppuna on tulossa ensimmäistä postausta näihin juttuihin liittyen, en malta odottaa! Näiden alkusanojen saattelemana on kuitenkin hyvä siirtyä tämän postauksen päätähteen, eli koiraamme.

Demi, maailman ärsyttävin, mutta kuitenkin rakkain pikkuriiviö. Demi on meidän perheen kolmas jäsen ja me Demin kanssa pidetään akkavaltaa yllä tässä huushollissa. Demi on sekarotuinen koira, siinä on puolet saksanpaimenkoiraa ja toinen puolisko on labradorinnoutajaa ja kultaistanoutajaa. Ikää neidillä on reilut kolme vuotta ja sen kolmen vuoden aikana Demi on löytänyt oikein ison paikan niin meidän sydämestä, kuin mieheni ja minun välistä sängystämme.


Demi ei ole suinkaan ensimmäinen koiramme, meidän ensimmäinen koiramme oli puhdasrotuinen saksanpaimenkoira Pontus, joka tuli meille 1,5 vuoden ikäisenä toisesta perheestä. Pontuksen alkutaival ensimmäisessä perheessä ei ollut mikään paras mahdollinen ja olen vieläkin enemmän kuin kiitollinen, että Pontus lopulta päätyi meille ja saimme viettää aikaa sen kanssa viiden vuoden ajan. Pontus lähti liian aikaisin luotamme kasvaimen takia, mutta olen onnellinen siitä, että sillä ja Demillä oli 1,5 vuotta yhteistä aikaa ja Demi sai kasvaa toisen koiran kanssa pentuaikansa.

Ensimmäinen koiramme Pontus ja juniori Demi.

Lemmikin kuolema on aina vaikea paikka, eikä siitä koskaan pääse yli, vaikka tottakai ajan kanssa asia helpottuu, mutta ei se sitä kaipuuta ja rakkautta pois vie. Meillä oli oma prosessinsa totutella Demin kanssa uuteen arkeen, kun yhtäkkiä meitä olikin enää neljän sijasta kolme. Demi on nykyään ehkä aavistuksen arempi, sillä se turvautui tosi paljon aina Pontukseen, sekä miljoona kertaa enemmän hellyydenkipeä. Pakon edessä ei auta kuitenkaan muu kuin tottua uuteen järjestelyyn ja nykyään meitä on enää kolme, mutta siitä on tullut ihan normaali asia arjessamme.

Demi tuli meille kahdeksanviikkoisena ja sitä ennen olin käynyt katsomassa sitä aiemmin sen ollessa viiden viikon ikäinen. Meinasimme alkuun ottaa toisen "rotukoiran", puhtaan saksanpaimenkoiran, mutta tuntui, että jokaisella kasvattajalla oli liian tarkka suunnitelma pennun tulevaisuudesta, vaikka kyseessä olisikin ollut meidän oma koira, eikä esim. sijoituskoira. Tämän takia päädyimme sekarotuiseen, kriteereinä meillä oli se, että pennussa olisi saksanpaimenkoiraa, sekä jotain muuta rotua, mikä olisi yleisesti ottaen lempeä luonteeltaan, sekä meille myös tuttu rotu entuudestaan. Tärkeintä oli se, että pentue olisi vahinko, eikä mikään tehtailtu pentue ja pentu tulisi Suomesta, sekä pääsisin katsomaan pentua ennen sen kotiutumista. Lopulta pitkän etsimisen jälkeen Orivedeltä löytyi kaikkia kriteereitämme vastaava vahinkopentue ja näin oli treffit sovittuna pentujen tapaamiseen.


Olin erittäin varautunut lähtiessäni katsomaan pentuja, pelkäsin kuollakseni, että kyseessä on sittenkin kaikkea muuta, mitä ilmoituksessa oli sanottu ja mitä minulle oli puhelimessa kerrottu. Kaikki meni lopulta paremmin kuin hyvin, käytännössä keskellä metsää Orivedellä oli aivan uskomattoman hieno omakotitalo, jonka pihalle oli rakennettu kokonaan oma tila pennuille ulkoilua varten. Ihana ja erittäin mukava nainen (kenen koira oli tämän vahinkopentueen synnyttänyt) kertoi pentueen isän olevan hänen veljensä koira, joka oli vahingossa päässyt pienelle visiitille hänen koiransa juoksujen aikana ja näin olivat pennut saaneet alkunsa. Hänen veljensä asui perheineen puolen kilometrin päässä ja kävimme vierailemassa myös siellä ja näin siis visiitilläni lopulta pentujen molemmat vanhemmat.

Kyselin niin paljon kysymyksiä, sekä tenttasin mm. madottamisesta niin paljon, että nainen haki lopulta roskakorista saakka tyhjiä madotuspaketteja, jotta sain sataprosenttisen varmuuden asiasta, että pennuista oli pidetty asianmukaisesti huolta. Eläinlääkäri ei ollut tutkinut vielä tällöin pentuja, mutta oli viikon päästä tulossa katsomaan pentueen ja vaikka kaikilta muilta pennun varanneilta ihmisiltä oli nainen veloittanut varausmaksun, sovittiin lopulta, että teen lopullisen päätöksen vasta kun eläinlääkäri on pennut tutkinut. Meillä oli ollut niin paljon Pontuksen terveyden kanssa ongelmia ja en olisi ikimaailmassa ottanut sitä riskiä, että meille olisi tullut toinenkin potilas hoidettavaksi. Tästä huolimatta jouduin tekemään jo silloin vaikean päätöksen ja valitsemaan kahdesta vapaana olevasta narttupennusta sen, joka meille kotiutuisi, jos kaikki olisi kunnossa vielä eläinlääkärin jälkeen. Valitsin Demin lopulta, kun se kiipesi samantien syliini, kun istahdin pentujen keskelle (niitä oli yhdeksän!) ja muutenkin Demi vaikutti toiseen pentuun verrattuna paljon rohkeammalta.


Viikko meni hitaasti, mutta lopulta sain puhelun, että eläinlääkäri oli tutkinut pennut, tehnyt luonnetestit ja kirjoittanut kaikille vielä omat lääkärintodistukset. Tämän jälkeen homma oli sataprosenttisesti varmaa ja pentujen ollessa kahdeksan viikon ikäisiä kävin hakemassa Demin meille kotiin. Sen verran neuroottinen olin edelleen koiran terveysjuttujen suhteen, että vein sen vielä itse heti eläinlääkäriin tutkittavaksi, sekä samalla myös sirutettavaksi. Kaikki oli kunnossa ja pystyin lopullisesti huokaisemaan helpotuksesta, sairaan koiran kanssa on oikeasti haastavaa ja vakuutuksesta huolimatta voi erilaiset toimenpiteet ja lääkkeet maksaa tuhansia ylimääräisiä euroja.

Pentuaika oli haastavaa, meillä ei Pontuksen kanssa ikinä ollut sitä yhteistä pentuvaihetta ja Demin kanssa saatiin sitten opetella ihan uusia asioita. En nukkunut ensimmäisen kolmen kuukauden aikana pidempään kuin 2-3 tuntia kerrallaan, mutta kaikki oli todellakin sen arvoista, Demi oli viikossa sisäsiisti (opetin sen suoraan ulos, en koe tätä "pissa-alusta sisälle" -meininkiä mitenkään hyödylliseksi) ja nykyään elämä koiran kanssa on helppoa. Pentuaika oli vähän oma haasteensa, mutta nykyään Demi tietää tarkasti omat rajansa ja voin vaikka huoletta jättää tavaroitani lattialle ja Demi tietää eron omien lelujensa ja meidän tavaroiden välillä. Myönnettäköön, että mieheni huolehtii vähän enemmän Demin ulkoilutuksesta, mutta hyvin sitä tulee itsekin käveltyä koiran kanssa ja aina silloin tällöin olen innostunut lähtemään juoksemaan juoksuvaljaiden ja juoksuvyön kanssa lenkkejäkin. 


Demi rakastaa eniten maailmassa ulkona olemista ja varsinkin mökkeilyä. Mieheni vanhemmat (joita koiramme myös rakastaa selvästi enemmän kuin meitä...) ottavat usein Demin mökille mukaan ja tämä tarkoittaa aina Demille extrapaljon riehumista ulkona, sekä meille mieheni kanssa pieniä lomahetkiä koira-arjesta. 

Demiä luullaan myös 90% ajasta poikakoiraksi ja kyllä itsekin miellän sen ehkä vähän enemmän uroskoiran näköiseksi, mutta sillä ei ole mitään väliä, kun kyseessä on kuitenkin mamman pieni tyttövauva. Pojaksi luulemisen lisäksi sitä luullaan myös yllättävän paljon rottweileriksi sen värityksen takia ja vaikka kyseessä on maailman kiltein ja hellyydenkipein koira, niin monesti on meidät lenkillä ollessa kierretty tien toiselta puolelta. Tämä luo kuitenkin omalta osaltaan kivasti turvallisuudentunnetta, vaikka omasta mielestäni reilu 30 kiloinen Demi on kyllä aivan älyttömän pieni rääpäle...


Yksi lempparijutuista; pyöriminen!

Tällainen tarina on meidän Demillä ja vaikka meiltä kysytään tosi paljon, että aiotaanko ottaa toinen koira Demille kaveriksi, kun se kuitenkin ensimmäiset 1,5 vuotta kasvoi toisen koiran kanssa ja tottakai tottui tähän. Emme kuitenkaan aio, kuten yllä kirjoitin, niin nykyään olemme kaikki tottuneet tähän, että meitä on enää kolme ja ihan rehellisesti, tottakai se elämä on helpompaa vain sen yhden koiran kanssa.

Omat vinkkini vielä tähän loppuun sekarotuisen koiran suhteen (ja miksei ihan puhdasrotuisenkin):

- Älä tue pentutehtailua, oli kyseessä sitten ulkomailta, tai Suomesta kotoisin oleva koira.

- Selvitä koiran taustat ja madotusasiat, nää pentu ja sen elintilat ennen päätöksen tekemistä, sekä älä ota pentua, jos eläinlääkäri ei ole sitä tutkinut.

- Kysy, keskustele ja selvitä kaikki mahdollinen pentueen omistajalta, itsekin pyysin mm. nähdä pentujen emon rokotuskortin, sekä kyselin kaikki vanhempien terveystiedot, kennelin (emo kun oli puhdasrotuinen) jne.

- Jos kaikki on kunnossa ja pentu kotiutuu, vie se sirutettavaksi ja vielä uudelleen eläinlääkärin tarkastukseen.

- Ota koiralle vakuutus! Koskaan ei voi tietää jos jotain tapahtuu ja kokemuksen syvällä rintäänellä voin kertoa, että kun yhden kerran eläinlääkärilasku on sairaan koiran kohdalla kuluja 1800€:n kattavan vakuutuksen jälkeen vielä muutaman tonnin, ei kauheasti naurata, mutta ainakin sai kiittää sitä, että oli se vakuutus pilkkomassa kuluja vähän pienemmäksi.

- Ihan yleisesti, pohdi kunnolla oletko valmis sitoutumaan koiraan, koira hankaloittaa aina tiettyjä asioita, mutta tottakai se antaa myös niin paljon ja kun tuntuu, että maailma kaatuu päälle, on sinulla aina se karvaturpa lähellä, jonka rakkaus on pyyteetöntä sinua kohtaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Latest Instagrams by @risingmess